Käsistä karkaavat

Nimittäin koira ja sitä myötä haaveet kakkosiin noususta. Päivitysinto ei ole päätä hivellyt viime aikoina. Tämä johtuu rehellisesti sanottuna siitä, että ei olla edistytty siihen tahtiin kuin olisin halunnut. Ongelmia piisaa ja kisamenestys on heikkoa, tai siis sitä ei ole. Mutta omalta osaltani on typerää toimintaa antaa sen vaikuttaa blogin kirjoittamiseen. Tämähän on minua varten. Tänne oli tarkoitus kirjoittaa, että pysyn kartalla missä mennään ja saisin talteen kaikki opit mahtavilta kouluttajilta. Oikeastaan olen tajunnut, että koko agilityni kaipaa asenteen muutosta. Ei ole mitään järkeä ravata kisoissa toivoen, että se nolla sieltä putkahtaa, kun ongelmat ovat ilmeiset. On lähdettävä liikkeelle ratkaisukeskeisesti ja oikeasti tehtävä niille ongelmille jotakin. Luulisi olevan aika simppeli juttu, mutta yllättävän kauan sen hoksaaminen minulta kesti.

Tänään palattuani möllikisoista Saarijärveltä mukaani ei tullut palkintoja, vaan jotain paljon parempaa: uutta ymmärrystä. Luulisi psykologian opiskelijan ymmärtävän kuinka suuri merkitys henkisillä asioilla on jutussa kuin jutussa. Agility ei ole mikään poikkeus. Otetaanpa tähän havainnollistamaan minun tyypillinen kisareissuni. Herätyskello soi piinaavan aikaisin. Herääminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, sillä tiedän minne olen menossa. Unikin on ollut jotenkin erilaista, ei niin syvää kuin normaalisti. Laitan kamppeet kasaan, käytän koiran lenkillä (joka jäisi vielä mielummin köllimään, eikä ota vielä mitään stressiä) ja tarkasta rokkarin ja kisakirjan miljoonaan kertaan. Ajan kisapaikalle ja olen aika ajoissa perillä. Käyn ilmoittautumassa, jossa työntekijät kenties vitsailevat koiran nimestä ja toivottavat onnea (minä mietin, että sitä todella tarvitaan). Viekkaan tajuttua missä se on, alkaa sen kiihtymystaso nousta oman jännitykseni kasvun antaessa siihen lisäpontta. Vien koiran autoon ja menen katsomaan rataa. Ajatukseni ovat tämän tyylisiä: Voi ei mikä alkusuora, Viekas karkaa lähdöstä ja hyppää varmana puomin kontaktin, kun miä en ehdi sinne. Miksi siellä pitää olla muuri. Onneksi ei ole keinua. Tällä radalla meillä on mahiksia nollaan.

Rataantutustumisessa yritän olla järkevä ja miettiä parasta tapaa ohjata Viekasta. Todellisuudessa kuitenkin keskityn lähinnä radan muistamiseen ja saatan jopa matkia muiden ohjauskuvioita. Sitten koira autosta ja "keskittymään" omaan suoritukseen. Eli teen Viekkaan kanssa jotain lämppä kuvioita ja otan kontaktia siihen eli syötän sille nameja. Oma jännitykseni sen kun kasvaa ja koira aistii sen. Radan lähellä se vetää sinne päin ja käy jo päänsä sisällä aika kovilla kierroksilla veikkaan. Sitten lähtö. En saa enää ilman nameja mitään kontaktia Viekkaaseen, vaan minun on pakko vain ottaa hihna pois, laittaa Viekas maahan ja sanoa mahdollisimman vakuuttavasti paikka. Sitten kävelen pois ja koira tekee niin kuin se on oppinut tämmöisessä tilanteessa tekemään eli säntää matkaan. Yleensä seuraavan esteen ohi. Ja kontakteilla se ei pysähdy, koska minä olen epävarma ja käyttäydyn eri tavalla. Mun ohjaamisesta ja liikkumisesta tulee tosi kankeaa ja epämääräistä. Tuloksena on useimmiten hylky. Radan jälkeen mieletön pettymys valtaa mielen ja päätän, että ensi kisoissa se nolla sitten tulee. Ja seuraavissa kisoissa tämä kaikki toistuu. Impressive, most impressive, but you are not in the second class yet. Siis todella typerää touhua.

Ongelmat ovat siis suuresti psykologisia. Fakta on kuitenkin se, että kokonaan jännittämistä en tule saamaan pois. Koiran on siis opittava käyttäytymään eri tavalla mun jännittämisestä huolimatta. Tällä hetkellä suurin ongelma on lähdöstä karkaaminen. Tänään oli tarkoitus harjoitella juuri sitä Saarijärvellä. Osallistuttiin kaikkiin luokkiin eli kilpaileviin, mölleihin ja tosimölleihin. Kilpailevat oli ekana. Ehdin kävellä pari metriä, kun Vikke ampaisi liikkeelle. Pois vaan radalta. Kävi niin hyvä tuuri, että oltiin ainoa medi, joten saatiin uusinta heti perään, ei tarvinnut edes koiraa kiinnittää välissä. Ja uudessa startissa se pysyi. Molemmilla mölliradoilla myös, vaikka näyttikin kytevältä raketilta, joka räjähtää hetkellä millä hyvänsä. Yleisesti Viekkaalle on toiminut radalta poisto, koska se on pahin rangaistus sille. Tarkoitus olisi tehdä tämä myös virallisissa kisoissa.

Kontaktit ovat oma stoorinsa, johon en enää jaksaisi mennä. Lyhyesti harkoissa toimivat upeasti, kisoissa ei niin upeasti. Tässä tullaan taas tähän henkiseen puoleen, josta nekin ovat kiinni. Möllikisoissa Viekas otti puomin kontaktin, mutta aalta loikkasi. Tosin molemmilla kerroilla aalla se hyppäsi heti itse takaisin, varmaan pelkäsi, että minä kannan sen pois. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hylkyhän siitä tulee, mutta toisaalta se oli edes yritys ottaa ne kontaktit ja toivottavasti merkki niiden ehdottomuuden tajuamisesta.

Loppuun haluan saada positiivisen vireen. Pitää siis todeta, että vaikka tämä kertomus on aika tylyä luettavaa, ei meidän taival pelkkää alamäkeä ole. Ollaan kuitenkin kehitytty myös. Takaakierto sujuu aika hyvin ja alan pikkuhiljaa päästä kärryille vikkelän otuksen ohjaamisesta, ainakin harkoissa. Nyt opetellaan niistoa ja pitäisi alkaa myös keskittymään Viekkaan hyppäämiseen. Tällä hetkellä se ei hyppää tarpeeksi taloudellisesti, vaan kaarroksista tulee välillä loivia. Toki tämä on myös ohjauksen vajavaisuudesta kiinni. Päivitettävää riittää vielä, mutta nyt on käytävä nukkumaan.