lauantai 6. heinäkuuta 2013

Oho, päivitänkö mä oikeesti?


Joo, vähän on jäänyt tää blogin pito. Päivitystauon takia aion hypätä monen tapahtuman ja asian yli (esimerkiksi hyppysertin jne.) ja siirtyä suoraan ongelmiin: rimat. Kyllä, rimakauhu on palannut. Viekkaalla kävi hieroja, jonka mukaan Viekkaalla saisi olla takajaloissa vahvemmat lihakset. Se on nyt syönyt kolmen viikon kuurin magnesiumia ja b-vitamiinia, tehnyt ylämäkinousuja ja ravaillut paljon. Agilitytauon jälkeen ollaan päästy taas kisaamisen makuun vaihtelevin tuloksin. Harmillisesti yhtään nollaa en ole vielä onnistunut taistelemaan, mutta hiljaa hyvä tulee. Ja Porvoossa kahdella radalla pysyivät jo kaikki rimatkin ylhäällä. Toivoa siis on.

Tällä hetkellä meidän ohjelmaan kuuluu eri ohjaustekniikoiden opettelu, rimojen tiputtelun poisto ja Viekkaan lihasten kehittäminen. Viimeisimmissä kisoissa yksi ennen meidän varmimmista esteistä eli kepit on tuottanut vaikeuksia. Nyt siis pitää todella alkaa treenata vaikeampia kulmia ja keppien hakemista. Positiivisia asioita ovat lähdöt, joita Viekas ei ole enää varastanut sekä parantuneet kontaktit. Mun ohjauksessa on vielä hurjasti tekemistä, mutta on se hitusen parantunut. Paljon on kiinni myös mun pään sisäisistä asioista. Olen huomannut, että jos kisoissa tulee tietty pelkotila, niin peli on käytännössä jo menetetty. Pitää lähteä täysiä hakemaan nollaa. Olen sen verran kilpailuhenkinen, että se mun tavoite kuitenkin aina on.

Ohjaustekniikoista ollaan tähän mennessä treenattu pakkovalssia, sylkkäriä ja takaaleikkausta. Ne alkavatkin jo sujua ihan kivasti. Seuraavaksi käydään puolivalssin ja päällejuoksun kimppuun. Ja niiden keppien tietty.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kolmosen kisakokemusta hankkimassa

Kolmosissa kisaaminen on lähtenyt aika takkuisesti liikkeelle. Jokaisesta kisasta opin kuitenkin jotain uutta ja uskon, että parempaa kohti mennään. Pieksämäellä opin, että kannattaa jousta kovaa pois radalta, koska Viekas kävi kivasti toisen radan lopussa hyppäämässä viimeisen hypyn itsekseen. Siis kun oltiin jo tultu maaliin. Opin myös, että puomin kontaktia ei saa jäädä varmistelemaan vaan pitää juosta kovaa loppuun asti. Näin olen tehnytkin ja ei ole puomilta vierheitä enää tullut. Onneksi sain Pieksämäen radat videolle, koska yksi suurimmista oivalluksista oli mun liikkuminen. Tai siis sen puute.

Lappeenrannassa tarkoitus oli juosta kovaa. Siinä jäi sitten koira ja ohjaus huomiotta, josta seurauksena kolme hylkyä. Viimeisin yritys oli tänään Imatran kisoissa, jotka käytiin samaisessa LAUn hallissa. Tänään oli nolla jo tosi lähellä. Ekana agiradalta tuloksena kymppi. Yksi rima tuli alas ja sitten keinulta vitonen. Viekas taisi hypätä vähän ennen kuin keinu oli maassa. Ei se onneksi mikään paha lentokeinu ollut. Miä tein vielä persjätön keinun jälkeen, joten en ihan nähnyt mitä siinä tapahtui. Sivusilmällä vain näin tuomarin käden nousevan. Muuten aika kivaa menoa. Tosin LÄHTÖ! Voi luoja alkaa mennä hermot tohon varastamiseen. Sen takia se rima varmaan tippuikin, kun jouduin tekemään hätäratkaisun alun ohjauksessa ja Viekas hyppäsi sen hypyn minua päin. Aika oli ihan hyvä, kolmanneksi nopein kuitenkin etenemällä 4.56. Oli kiva saada viimein vertailukelpoinen aika, nyt tiedän, että meillä on mahiksia taistella kärkisijoista. ;)

Sitten hypäri, voi rähmä mitä menin tekemään! Onnistuin hyllyttämään toiseksi viimeisellä hypyllä. Ja nolla siis alla. Voin kertoa, että pikkaisen ketutti. Ketuttaa. Edelleen. Siihen mennessä olin taistellut viiden valssin pyöritykseksi suunnitellun kohdan kahdella valssilla ja jollain epämääräisillä heitoilla ja pistin Viekkaan kepeille täysin typerästi. Mahtiotus kuitenkin korjasi mun sohlausta ja haki kuin hakikin kepit oikein. Sen jälkeen riemu jo tulvi mun sisällä, koska tosiaan kaksi hyppyä oli enää jäljellä. Niinpä, vain kaksi hyppyä. Miä en oikeestaan tiiä mitä siinä tapahti. Muistan vaan seisovani lamautuneena sen toiseksi viimeisen hypyn kohdalla ja Viekas oli vissiin melkeen mun kintussa kiinni. No parhaimmat kolmosen kisat tähän asti joka tapauksessa. Tosin toi lähdön varastaminen on pahenemassa. Mun on varmaan pakko taas uhrata joku startti sen harjoitteluun. Nyt me keskitytään pari viikkoa treenaamiseen ja sitten katellaan uudestaan. :)

torstai 11. huhtikuuta 2013

Aamuteknaria

Ollaan käyty hallilla nyt parina aamuna vetämässä lyhyet tekniikkatreenit aiheina niisto, nopea käännös ja sivuetäisyys kepeille. Niistossa Viekas tulee aluksi aika pahasti päin, mutta muutaman lyhyeltä etäisyydeltä tapahtuvan toiston jälkeen ollaan saatu onnistuneita suorituksia vauhdin kanssa myös. Niistossa oon käyttäny suhinaa, josta on tarkoitus tehdä eräänlainen hidastuskäsky Viekkaalle.

 Nopea käännös alkaa myös sujumaan koko ajan paremmin. Siinä mulla on käskysanana terävä ja kova "bing" (Ole hyvä vaan Heidi. Mietit vaan Chandleriä ennen käännöstä, niin kyllä se sieltä tulee. :)). Viekas kääntyy jo aika hyvin siivekkeen lähelle. Riippuen tosin mun omasta jalkatyöskentelystä. Mutta silti hienoa huomata, että siinä on tapahtunut edistystä.

Sivuetäisyys kepeille tuottaa paljon haasteita. En voi vielä irrota siivekkeen taakse, koska Viekas luulee, että jatketaan sinne ja jättää loput kepittelemättä. Pikkuhiljaa pitää vaan kasvattaa etäisyyttä ja palkata eteenpäin. Eiköhän se siitä lähde paranemaan.

Jatpailuissa tais tulla tuplahylyt molemmilta radoilta. Kun piti mennä putkeen mentiin aalle ja päinvastoin. Mun tavoite olikin vaan yrittää juosta kovaa. Onnistuneet lähdöt, kontaktit ja kepit lämmitti kuitenkin mieltä. Nyt kun vielä oppisi juoksemaan kovaa ja ohjaamaan samalla niin tuloksiakin voisi olla odotettavissa.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Pieni lisäys edelliseen

Yritän tässä vääntää espanjan sanastotyötä, mutta samalla pyörittelen eilistä koulutusta mielessäni ja katselen videoita yhä uudestaan. Tuli vielä mieleen yksi juttu Viekkaan hyppäämisestä. Kun olen pannut merkille, että Viekas hyppää kauhean pitkälle, niin kysyin siitä sitten Harrilta. Se johtuu kuulemma palkkauksesta. Nyt pitää ruveta tekemään sitä mitä itse asiassa jo aloittelin ennen Viekkaan juoksujen alkamista. Eli palkkaamaan koiraa siivekkeen lähelle ja jatkaa meidän kokoavan käännöksen harjoittelua.
Jalat töihin!

Takana on taas kaksi agilityn täyteistä päivää ja on aika selonteon. Keskiviikkoiltana oli harkat, jossa vedettiin päällejuoksuslalomia kuin tilauksesta. Saatiin varmaan kymmenen kertaa juosta se läpi ennen kuin onnistui. Tai en muista onnistuiko molempiin suuntiin ollenkaan samalla kertaa. Mun jalat ei kerta kaikkiaan suostu juoksemaan tarpeeksi lähelle esteitä. Mun pitäisi luottaa enemmän Viekkaaseen ja uskaltaa vaan tehdä enemmän ja oikeasti LIIKKUA. Vaikka Viekas on ihan nopea, voisi siihen saada lisää vauhtia omalla liikkeellä. Viekkaan radanlukutaito on parantunut paljon ja se hakee esteitä tosi hyvin. Toinen tärkeä juttu, joka harkoista jäi mieleen liittyi lähtöön. Kannattaa lähteä suoraan liikkeeseen (tietysti riippuu lähdöstä, mutta yleensä), koska oman massan liikkeellelähtöön menee hetki, jolloin paikaltaan lähdettäessä jää heti jälkeen jo liikkuvasta koirasta. Täysin järkeenkäyvää, mutta eipä ole tullut ajateltua.

Eilen oli vuorossa ACEn koulutus, jota piti Harri Katainen. En ole oikeastaan ennen ollut tuommoisissa koulutuksissa ja jäi kyllä todella hyvä fiilis. Vaikka aikaa oli vain parikymmentä minuuttia per koira tuntuu, että sain siitä paljon irti. Ensinnäkin lähtö: en ole ollenkaan tajunnut, että minulla on siinä kaksoiskäsky. Sanon "tule" samalla kun nykäisen koiran lähtemään. Harri pisti minut tekemään pelkän nykäisyn ja kivasti Viekas sinkosi liikkeelle. Nyt siis tehtiin lähtö niin, että jätin koiran ja otin sen saman tien mukaan, jolloin olin itse jo liikkeessä ja ehdin tekemään alun kuvion. Meidän kohdalla koulutuksen teemaksi nousi mun jalat. Niinpä! Tiedostan niiden vajavaisen toiminnan hyvin itsekin. :) Mun piti juosta rataa ilman käsiä, jolloin huomio kiinnittyi jalkoihin. Tosi hyvä tapa kyllä treenata niiden käyttöä, kun ne ovat ainoat välineet ohjata koiraa. Opeteltiin myös ihan parilla hypyllä kääntämään koiraa pelkkien jälkojen avulla. Koiralle pitäisi alkaa kertomaan käännöstä juuri, kun sen näkee ääreisnäöllä. Ja mun pitäsi oppia joustamaan enemmän polvista.

Kontakteista tärkeimmäksi nousi sivuetäisyyden ottaminen. Koiran pitäisi kestää ottaa kontakti, vaikka liikkuisi itse sivusuuntaam. Miten ei olekaan tajunnut harjoitella sitä. Viekkaalle sivueäisyys tuotti vaikeuksia. Se jäi hurjan ylös jumittamaan. Harjoitusta siihen lisää vaan siis. Kolmosissa kontakteista pitää vähän joustaa joka tapauksessa. Kepeistä huomionarvoista oli niiden itsenäinen suorittaminen, vaikka itse liikkuisi missä. Viekas ei vielä kestänyt mun liikkumista sivusuuntaan, että oisin voinut niistää seuraavan hypyn. Myös takaaleikkaus liian jyrkällä kulmalla tuotti hankaluuksia. Keppejä pitää nyt alkaa treenata etupalkalla. Ja ottaa paljon etäisyyksiä niihin.

Yksi tärkeä juttu, jonka haluan koulutuksesta jäävän talteen oli koiran ärsykekenttä. Koirahan ei tiedä mihin sen pitäisi mennä. Seuraava este pitäisi koko ajan olla kerrottuna koiralle, joka vain reagoi siihen mitä se näkee. Koiran ärsykekentässä on yleensä samaan aikaan useita esteitä, joista se valitsee sen mihin ohjaajan linja osoittaa. Pitäisikin aina pitää koiran näkövinkkeli mielessä ja sitä kautta miettiä omaa ohjausta. Ja aina kun vaan pystyy pitää oma linja menosuuntaan ja esteen suuntaisesti. Tämän huomasin renkaalle viennissä. Heti kun oli oma linja kohdallaan, niin siinä ei ollut mitään ongelmaa. Toinen asia, mihin Harri puuttui oli Viekkaan omatoiminen kontaktien haku. Mehän ollaan tehty kontakteja niin paljon, että Viekas käy itse niillä pomppimassa makupalojen toivossa. Ennen olen aina pyytänyt sen ottamaan kontaktin myös, vaikka se on sinne itse mennyt. Harri kuitenkin käski olla välittämättä omiaan tekevästä koirasta. Nyt kun alkaa ajatella, niin se on paljon järkevämpi toimintatapa.

Kommenteista päätellen Harri kai piti meitä kuitenkin ihan lupaavana parina, mikä oli siistiä kuulla. :) Hän sanoi myös, että on kiva nähdä noin iloinen koira. Ja kun juuri ollaan noustu kolmosiin, niin kukaan ei vielä odota meiltä mitään, joten voidaan vaan nauttia agilitystä. Juuri niin me aiotaankin tehdä!

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kolme on cool!

Kolmissa peräkkäisissä kisoissa, kolmella 0-voitolla kolmosiin! Fiilis on ihan mahtava, koska itseni mun ja Viekkaan treenivuodelle asettamat tavoitteet on nyt saavutettu. Nälkä tietysti kasvaa syödessä, joten uusia tavoitteita on jo alkanut pyöriä mielessä. Ne ovat kuitenkin pitkän ajan päähän. Karu totuus tuli nimittäin vastaan kolmosen radoilla. Enää ei riitä, että antaa koiran tehdä työt; nyt pitäisi itse olla radan tasalla ja tehdä hulluna töitä koko ajan. Tällä hetkellä mun ohjaustaidot ei oo ihan kolmosen tasolla. Olen kuitenkin hyvin optimistinen ja uskon, että mun kehitys jatkuu ja ohjaustaidot paranee kyllä vielä. Pakitetaanpa hieman kertomusta kuitenkin ensin.

Meidän nollajahti jatkui 23.3. kotikisoissa. Ensimmäisenä oli hypäri, joka oli aika sutjakkaa menoa. Sain tehtyä yhden hienon (tai ainakin hienolta tuntuneen, kuvamateriaalia ei ole) saksalaisen ja Viekas haki aika vaikean keppikulman upeasti. Sama kaava jatkui kuitenkin kuin Vantaalla ja pari rimaa tuli alas. Lisäksi yksi kielto ihan lopusta, jossa mun päällejuoksu ei ollut tarpeeksi rohkea ja Viekas tuli hypyn ohi. Päällejuoksuja pitää alkaa treenailla lisää, ne on mulle jotenkin tosi vaikeita. Näistä huolimatta 15 virhepisteellä oltiin toisia. Toisena sitten agirata, joka oli alusta loppuun aika hallittua menoa. Viekas pysyi lähdön, otti kontaktit hienosti, eikä pudotellut rimoja. Tuloksena nollarata ajalla -9.31 ja sijoitus 1. Etenemä oli itse asiassa hitain meidän radoista eli 4.11 ja voitto sadasosien päässä, mutta eipä tuo haitannut. Viimeisenä vielä yksi agilityrata, jonka Viekas taas vähän varasti. Kirosin siinä, mutta päätin kuitenkin jatkaa rataa. Kontaktit ja kepit toimivat taas upeasti. Loppusuora oli enää jäljellä, kun kuulin ikävää kalketta, rimahan sieltä kolisi alas. Vitosella kuitenkin kolmas sija. Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen tähän kisapäivään. Sijoitukset yksi, kaksi ja kolme ja toka luva plakkarissa.

Pari päivää ehdittiin huilata välissä, jonka jälkeen koitti lähtö kisamatkalle Joensuuhun. Keskiviikkona matka alkoi bussilla huristellen Kotkaan ja seuraavana päivänä päästiin kyydillä Joensuuhun. Suuret kiitokset Fannylle ja aivan mielettömälle agilitytykille sheltti Noonalle reissusta! Oli ihan huippukivaa. :)  Perjantaina alkoi tositoimet Pärnävaaran koiraurheilukeskuksella. Viekas kävi jotenkin tosi kuumana ja varasti lähdön aika pahasti. Rata oli kuitenkin niin helppo, että oli ihan pakko vaan jatkaa (joo tästä on tulossa paha tapa). Oikeastaan radan alussa oli ainut vähän kinkkisempi kohta. Se ei Viekkaan varastamisesta johtuen mennyt ihan suunnitellusti, mutta oon ihan ylpeä, että sain sen pelastettua niin hyvin. Loppuradalla ei sitten muuta tarvinnutkaan kun antaa koiran tehdä hommia ja sehän teki. :) Meidän luokassa oli kymmenen koiraa ja tosi kovia menijöitä, joten tiesin, että tarvitaan nopea aika. Otin sitten kontaktit aika moisella riskillä ja jatkoin vain eteenpäin. Nollaratahan siitä oli seurauksena aika hienolla ajalla -14.64 ja ykkössija. Näin päästiin pokkaamaan serti ja ovi aukesi kohti korkeinta luokkaa.

Sertiotus poseeraa kisapaikalla autuaan tietämättömänä uroteostaan.





 Tämähän tarkoitti sitä, että loppuradat meidän piti startata kolmosissa. Pakko myöntää, että pieni pakokauhu siinä iski. En ole ikinä kisannut kolmosluokassa, pelkästään ihaillut taitavien koirien ja ohjaajien menoa. Onneksi mitään tulospaineita ei ollut. Tämän vuoden sm-kisoihin me ei enää mitenkään ehditä. Toivoin vain selviäväni hengissä. Mun onneksi rata ei ollut mikään hurjan vaikea. Viekas varasti taas lähdön ikävästi. Siitä kuitenkin selvittiin ja aika hyvin koko radasta. Yksi rima tuli alas ja lopusta muurin palikat. Muuri oli kyllä aika pahassa kulmassa, mutta ei kiva silti. Ihan ok aloitus kolmosiin siis. Se vähän harmitti, että aikaa ei radalta saatu. Sähköinen ajanotto ei ollut käynnistynyt ja en tiedä mitä käsiajalle sitten kävi. Me oltaisiin saatu uusia rata niin, että tuloksena kymppi jäisi voimaan, mutta radalta otettaisiin vain aika. Mietin sitä hetken, mutta seuraavana päivänä oli vielä kaksi rataa ja reissu oli Viekkaalle muutenkin ihan tarpeeksi rankka, joten päätin jättää väliin. Meille merkittiin sitten ihanneaika.

Lauantaina oli vuorossa kaksi kolmosten agilityrataa. Ensimmäinen rata oli tuomarin omien sanojenkin mukaan päivän vaikein. Sormi suussa seurasin maksien tekemistä radalla ja ajattelin, että en tule selviämään elävänä tuolta radalta. Pelkäsin lähtöä ja suunnittelin sen tosi typerästi. Viekas kuitenkin pysyi sen kohtalaisen hyvin, joten olisi pitänyt tehdä se eri tavalla, mun niin rakastamana päällejuoksuna nimittäin. Suurin osa teki sen niin. En kuitenkaan uskaltanut ja tein tosi typerän pakkovalssi-takaakierto-härpäkkeen. Tuhoontuomittu yrityshän se oli, jäin jälkeen ja viekas haki puomin keppien sijaan. Keskiosa radasta sujui oikeastaan tosi hyvin ja olin aika tyytyväinen siihen. Sinne mahtui onnistunut persjättö ja jaakotus (tai poispäinkäännös en oikein erota niitä vieläkään). Lopussa yksi takaakierto tuotti vaikeuksia ja jäätiin siihen vähän jummaamaan. Puomin kontaktin viekas melkein pysähtyi oli vaan koko koira siltä jo ulkona.

Viimeinen rata oli hieman iisimpi. Tosin lähtö oli taas vaikea. Olisin niin halunnut saada yhden tuloksen, että saisin nähdä meidän ajasta onko meillä mitään mahkuja. Kolmosia katsellessa tuli nimittäin aika epätoivoinen fiilis; kaikki koirat oli niin supernopeita ja ohjaajat niin taitavia. Sen takia tein lähdön taas typerästi, koska en luottanut Viekkaan pysymiseen ja aa-este oli houkuttelevasti tyrkyllä. Viekas nimittäin hakee kontakteja tosi hyvin. Karjuin Viekkaalle lähdössä niin kovaa, että meidän ainoasta radasta, joka on videolla tuli julkaisukelvotonta materiaalia.  Sitä se on kyllä mun ohjauksenkin suhteen. Vikke pysyi kuitenkin lähdössä kohtuullisesti. No alku selvitettiin kyllä, vaikka hölmön ohjauksen takia yksi rima tuli alas. Taas sama juttu: olisi vaan pitänyt ohjata se järkevästi eli tällä kertaa niistolla. Sama juttu kuin ekalla radalla; koira karkasi keppien sijasta puomille. Tai siis ei karannut vaan minä ohjasin sen sinne. Mun väärinpäinkäännös oli totaalisen väärässä kohdassa, jonka seurauksena mun linja osoitti suoraan puomille. Olin kyllä rataantutustumisessa suunnitellut sen hypyn lähelle, mutta en sitten ehtinytkään sinne. Johtui osittain siitä, ettei Viekas pysähtynyt aalle. Jarrutti kyllä komennolla vähän. Ja jos meillä olisi juoksukontaktit, niin puomi olisi ollut täydellinen. Mutta kun ei ole. No omaa syytä se vain on, kun olin edellisenä päivänä liian lepsu niiden kontaktien kanssa. Nyt vaan tosi paljon palauttavaa kontaktitreeniä peliin, niin eiköhän se siitä. Kisoissa ne on joka tapauksessa pakko ottaa aika lujaa. Ei kukaan nimittäin enää kolmosissa niillä paljon pysähdellyt. Ei ole meilläkään siihen varaa. Täysin käsistä ne ei kuitenkaan saa riistäytyä.

En halua liikaa stressata noista kolmosen radoista kuitenkaan, vaan nauttia täysillä meidän saavutuksista. Radoille ei enää saa lähteä sillä asenteella, että kunhan ei tulisi hylkyä. Ei mitään nöyristelyä, vaan täysillä vaan niinkuin tähänkin asti. Ei se koira tiedä minkä luokan radalla se on menossa. Kaikki on minusta kiinni. Nyt vaan paljon ohjaustekniikka treeniä ja asenne kohdalleen. Meillä on nyt aikaa, haluan todella nauttia kolmosissa kisaamisesta ja haastavista radoista. Tällä asenteella mennään lauantaina Pieksämäelle.

Tällä asenteella Viekas oli kahden päivän matkustuksen ja kahden rankan kisapäivän jälkeen.


perjantai 22. maaliskuuta 2013

Second Class Hero(es)

Sitä Vikke todellakin viime viikonloppuna oli! Sunnuntai-iltana palattiin Jyväskylään väsyneinä, mutta iloisina. Meidän pääkaupunkiseudulle suuntautunut kisareissu oli aika kaksijakoinen, sillä tuomisina oli kolme hylkyä, yksi kymppi ja kyllä, eka LUVA! Lauantaina käytiin Vantaalla juoksemassa agirata ja hypäri. Viekas varasti varsinkin agilityradan aika pahasti, mutta siihen se ei kuitenkaan kaatunut. Minä nimittäin onnistuin saamaa koiran väärään päähän putkea aalta, jossa se odotti nätisti kontaktilla. Radan jälkeen lähinnä nauratti oma typeryys. Muuten oli oikein kivaa menoa. Hypärin lähtö oli vähän parempi, kun karjuin Viekkaalle kovempaa. Hypärin ohjaukseen olin aika tyytyväinen, mutta pari rimaa tuli kuitenkin alas. Pitää vain hyväksyä, että on rimaherkkä koira, vaikka kyllä omaa ohjausta pitäisi myös miettiä sen kannalta.

Sunnuntaina oli vuorossa kolme rataa Kirkkonummella. Heti ekalla agiradalla juostiin nolla ajalla -9.06. Sitten piti vielä jännittää kisa loppuun, sillä koiria oli vain 5, joten luva oli jaossa vain voittajalle. Piinaavia nää kakkosluokan säännöt. :) Meidän tulos oli kuitenkin ainut nolla, joten eka luva oli tosiasia. Seuraava rata olikin sitten täysi pannukakku. Viekas pudotti riman, jonka jälkeen mun valssi totaalisen myöhässä ja koira puomin sijasta aalla. Viimisenä oli vielä hypäri, joka kaatui mun surkeaan takaavienti yritykseen. Mun yläkroppa lähti siihen jotenkin, mutta jalat jäi osoittamaan suoraan hypylle, joten koira toimi täydellisen oikein ja hyppäsi hypyn normaalisti. Pitää alkaa kiinnittämään huomiota jalkoihin enemmän. Ne jotenkin unohtuu helposti, vaikka niitähän pieni koira eniten lukee, ei se ala pälyillä ylöspäin katsomaan mitä minä huidon. Tajusin myös, että Viekas hyppää kauhean pitkälle. Hyppy lähtee ihan hyvästä kohdasta, mutta jatkuu aika pitkään, jolloin kaarrokset myös helposti pitenee. Toki ohjaamisella on suuri vaikutus, mutta pitää katsoa, jos asialle saisi tehtyä jotakin. Joka tapauksessa koira toimi upeasti, pysyi lähdötkin nätisti. Nyt kun saisi vielä oman pään kestämään. Tärkeintä oli kuitenkin se, että meillä oli ihan sairaan hauskaa!

Keskiviikkona harkoista jäi päällimmäisenä mieleen se, että mun valssit on kertakaikkisen surkeita. Jos joku nyt tuijottais mun ikkunasta, luulis varmaan, että mulla ei oo kaikki palikat ihan kohdillaan. Pyörin nimittäin ympäri asuntoa valssia harjoitellen. Vain kolme askelta, mutta silti pirun vaikeaa!