Kolme on cool!

Kolmissa peräkkäisissä kisoissa, kolmella 0-voitolla kolmosiin! Fiilis on ihan mahtava, koska itseni mun ja Viekkaan treenivuodelle asettamat tavoitteet on nyt saavutettu. Nälkä tietysti kasvaa syödessä, joten uusia tavoitteita on jo alkanut pyöriä mielessä. Ne ovat kuitenkin pitkän ajan päähän. Karu totuus tuli nimittäin vastaan kolmosen radoilla. Enää ei riitä, että antaa koiran tehdä työt; nyt pitäisi itse olla radan tasalla ja tehdä hulluna töitä koko ajan. Tällä hetkellä mun ohjaustaidot ei oo ihan kolmosen tasolla. Olen kuitenkin hyvin optimistinen ja uskon, että mun kehitys jatkuu ja ohjaustaidot paranee kyllä vielä. Pakitetaanpa hieman kertomusta kuitenkin ensin.

Meidän nollajahti jatkui 23.3. kotikisoissa. Ensimmäisenä oli hypäri, joka oli aika sutjakkaa menoa. Sain tehtyä yhden hienon (tai ainakin hienolta tuntuneen, kuvamateriaalia ei ole) saksalaisen ja Viekas haki aika vaikean keppikulman upeasti. Sama kaava jatkui kuitenkin kuin Vantaalla ja pari rimaa tuli alas. Lisäksi yksi kielto ihan lopusta, jossa mun päällejuoksu ei ollut tarpeeksi rohkea ja Viekas tuli hypyn ohi. Päällejuoksuja pitää alkaa treenailla lisää, ne on mulle jotenkin tosi vaikeita. Näistä huolimatta 15 virhepisteellä oltiin toisia. Toisena sitten agirata, joka oli alusta loppuun aika hallittua menoa. Viekas pysyi lähdön, otti kontaktit hienosti, eikä pudotellut rimoja. Tuloksena nollarata ajalla -9.31 ja sijoitus 1. Etenemä oli itse asiassa hitain meidän radoista eli 4.11 ja voitto sadasosien päässä, mutta eipä tuo haitannut. Viimeisenä vielä yksi agilityrata, jonka Viekas taas vähän varasti. Kirosin siinä, mutta päätin kuitenkin jatkaa rataa. Kontaktit ja kepit toimivat taas upeasti. Loppusuora oli enää jäljellä, kun kuulin ikävää kalketta, rimahan sieltä kolisi alas. Vitosella kuitenkin kolmas sija. Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen tähän kisapäivään. Sijoitukset yksi, kaksi ja kolme ja toka luva plakkarissa.

Pari päivää ehdittiin huilata välissä, jonka jälkeen koitti lähtö kisamatkalle Joensuuhun. Keskiviikkona matka alkoi bussilla huristellen Kotkaan ja seuraavana päivänä päästiin kyydillä Joensuuhun. Suuret kiitokset Fannylle ja aivan mielettömälle agilitytykille sheltti Noonalle reissusta! Oli ihan huippukivaa. :)  Perjantaina alkoi tositoimet Pärnävaaran koiraurheilukeskuksella. Viekas kävi jotenkin tosi kuumana ja varasti lähdön aika pahasti. Rata oli kuitenkin niin helppo, että oli ihan pakko vaan jatkaa (joo tästä on tulossa paha tapa). Oikeastaan radan alussa oli ainut vähän kinkkisempi kohta. Se ei Viekkaan varastamisesta johtuen mennyt ihan suunnitellusti, mutta oon ihan ylpeä, että sain sen pelastettua niin hyvin. Loppuradalla ei sitten muuta tarvinnutkaan kun antaa koiran tehdä hommia ja sehän teki. :) Meidän luokassa oli kymmenen koiraa ja tosi kovia menijöitä, joten tiesin, että tarvitaan nopea aika. Otin sitten kontaktit aika moisella riskillä ja jatkoin vain eteenpäin. Nollaratahan siitä oli seurauksena aika hienolla ajalla -14.64 ja ykkössija. Näin päästiin pokkaamaan serti ja ovi aukesi kohti korkeinta luokkaa.

Sertiotus poseeraa kisapaikalla autuaan tietämättömänä uroteostaan.

 Tämähän tarkoitti sitä, että loppuradat meidän piti startata kolmosissa. Pakko myöntää, että pieni pakokauhu siinä iski. En ole ikinä kisannut kolmosluokassa, pelkästään ihaillut taitavien koirien ja ohjaajien menoa. Onneksi mitään tulospaineita ei ollut. Tämän vuoden sm-kisoihin me ei enää mitenkään ehditä. Toivoin vain selviäväni hengissä. Mun onneksi rata ei ollut mikään hurjan vaikea. Viekas varasti taas lähdön ikävästi. Siitä kuitenkin selvittiin ja aika hyvin koko radasta. Yksi rima tuli alas ja lopusta muurin palikat. Muuri oli kyllä aika pahassa kulmassa, mutta ei kiva silti. Ihan ok aloitus kolmosiin siis. Se vähän harmitti, että aikaa ei radalta saatu. Sähköinen ajanotto ei ollut käynnistynyt ja en tiedä mitä käsiajalle sitten kävi. Me oltaisiin saatu uusia rata niin, että tuloksena kymppi jäisi voimaan, mutta radalta otettaisiin vain aika. Mietin sitä hetken, mutta seuraavana päivänä oli vielä kaksi rataa ja reissu oli Viekkaalle muutenkin ihan tarpeeksi rankka, joten päätin jättää väliin. Meille merkittiin sitten ihanneaika.

Lauantaina oli vuorossa kaksi kolmosten agilityrataa. Ensimmäinen rata oli tuomarin omien sanojenkin mukaan päivän vaikein. Sormi suussa seurasin maksien tekemistä radalla ja ajattelin, että en tule selviämään elävänä tuolta radalta. Pelkäsin lähtöä ja suunnittelin sen tosi typerästi. Viekas kuitenkin pysyi sen kohtalaisen hyvin, joten olisi pitänyt tehdä se eri tavalla, mun niin rakastamana päällejuoksuna nimittäin. Suurin osa teki sen niin. En kuitenkaan uskaltanut ja tein tosi typerän pakkovalssi-takaakierto-härpäkkeen. Tuhoontuomittu yrityshän se oli, jäin jälkeen ja viekas haki puomin keppien sijaan. Keskiosa radasta sujui oikeastaan tosi hyvin ja olin aika tyytyväinen siihen. Sinne mahtui onnistunut persjättö ja jaakotus (tai poispäinkäännös en oikein erota niitä vieläkään). Lopussa yksi takaakierto tuotti vaikeuksia ja jäätiin siihen vähän jummaamaan. Puomin kontaktin viekas melkein pysähtyi oli vaan koko koira siltä jo ulkona.

Viimeinen rata oli hieman iisimpi. Tosin lähtö oli taas vaikea. Olisin niin halunnut saada yhden tuloksen, että saisin nähdä meidän ajasta onko meillä mitään mahkuja. Kolmosia katsellessa tuli nimittäin aika epätoivoinen fiilis; kaikki koirat oli niin supernopeita ja ohjaajat niin taitavia. Sen takia tein lähdön taas typerästi, koska en luottanut Viekkaan pysymiseen ja aa-este oli houkuttelevasti tyrkyllä. Viekas nimittäin hakee kontakteja tosi hyvin. Karjuin Viekkaalle lähdössä niin kovaa, että meidän ainoasta radasta, joka on videolla tuli julkaisukelvotonta materiaalia.  Sitä se on kyllä mun ohjauksenkin suhteen. Vikke pysyi kuitenkin lähdössä kohtuullisesti. No alku selvitettiin kyllä, vaikka hölmön ohjauksen takia yksi rima tuli alas. Taas sama juttu: olisi vaan pitänyt ohjata se järkevästi eli tällä kertaa niistolla. Sama juttu kuin ekalla radalla; koira karkasi keppien sijasta puomille. Tai siis ei karannut vaan minä ohjasin sen sinne. Mun väärinpäinkäännös oli totaalisen väärässä kohdassa, jonka seurauksena mun linja osoitti suoraan puomille. Olin kyllä rataantutustumisessa suunnitellut sen hypyn lähelle, mutta en sitten ehtinytkään sinne. Johtui osittain siitä, ettei Viekas pysähtynyt aalle. Jarrutti kyllä komennolla vähän. Ja jos meillä olisi juoksukontaktit, niin puomi olisi ollut täydellinen. Mutta kun ei ole. No omaa syytä se vain on, kun olin edellisenä päivänä liian lepsu niiden kontaktien kanssa. Nyt vaan tosi paljon palauttavaa kontaktitreeniä peliin, niin eiköhän se siitä. Kisoissa ne on joka tapauksessa pakko ottaa aika lujaa. Ei kukaan nimittäin enää kolmosissa niillä paljon pysähdellyt. Ei ole meilläkään siihen varaa. Täysin käsistä ne ei kuitenkaan saa riistäytyä.

En halua liikaa stressata noista kolmosen radoista kuitenkaan, vaan nauttia täysillä meidän saavutuksista. Radoille ei enää saa lähteä sillä asenteella, että kunhan ei tulisi hylkyä. Ei mitään nöyristelyä, vaan täysillä vaan niinkuin tähänkin asti. Ei se koira tiedä minkä luokan radalla se on menossa. Kaikki on minusta kiinni. Nyt vaan paljon ohjaustekniikka treeniä ja asenne kohdalleen. Meillä on nyt aikaa, haluan todella nauttia kolmosissa kisaamisesta ja haastavista radoista. Tällä asenteella mennään lauantaina Pieksämäelle.

Tällä asenteella Viekas oli kahden päivän matkustuksen ja kahden rankan kisapäivän jälkeen.