Oho, päivitänkö mä oikeesti?

Joo, vähän on jäänyt tää blogin pito. Päivitystauon takia aion hypätä monen tapahtuman ja asian yli (esimerkiksi hyppysertin jne.) ja siirtyä suoraan ongelmiin: rimat. Kyllä, rimakauhu on palannut. Viekkaalla kävi hieroja, jonka mukaan Viekkaalla saisi olla takajaloissa vahvemmat lihakset. Se on nyt syönyt kolmen viikon kuurin magnesiumia ja b-vitamiinia, tehnyt ylämäkinousuja ja ravaillut paljon. Agilitytauon jälkeen ollaan päästy taas kisaamisen makuun vaihtelevin tuloksin. Harmillisesti yhtään nollaa en ole vielä onnistunut taistelemaan, mutta hiljaa hyvä tulee. Ja Porvoossa kahdella radalla pysyivät jo kaikki rimatkin ylhäällä. Toivoa siis on.

Tällä hetkellä meidän ohjelmaan kuuluu eri ohjaustekniikoiden opettelu, rimojen tiputtelun poisto ja Viekkaan lihasten kehittäminen. Viimeisimmissä kisoissa yksi ennen meidän varmimmista esteistä eli kepit on tuottanut vaikeuksia. Nyt siis pitää todella alkaa treenata vaikeampia kulmia ja keppien hakemista. Positiivisia asioita ovat lähdöt, joita Viekas ei ole enää varastanut sekä parantuneet kontaktit. Mun ohjauksessa on vielä hurjasti tekemistä, mutta on se hitusen parantunut. Paljon on kiinni myös mun pään sisäisistä asioista. Olen huomannut, että jos kisoissa tulee tietty pelkotila, niin peli on käytännössä jo menetetty. Pitää lähteä täysiä hakemaan nollaa. Olen sen verran kilpailuhenkinen, että se mun tavoite kuitenkin aina on.

Ohjaustekniikoista ollaan tähän mennessä treenattu pakkovalssia, sylkkäriä ja takaaleikkausta. Ne alkavatkin jo sujua ihan kivasti. Seuraavaksi käydään puolivalssin ja päällejuoksun kimppuun. Ja niiden keppien tietty.

Kolmosen kisakokemusta hankkimassa

Kolmosissa kisaaminen on lähtenyt aika takkuisesti liikkeelle. Jokaisesta kisasta opin kuitenkin jotain uutta ja uskon, että parempaa kohti mennään. Pieksämäellä opin, että kannattaa jousta kovaa pois radalta, koska Viekas kävi kivasti toisen radan lopussa hyppäämässä viimeisen hypyn itsekseen. Siis kun oltiin jo tultu maaliin. Opin myös, että puomin kontaktia ei saa jäädä varmistelemaan vaan pitää juosta kovaa loppuun asti. Näin olen tehnytkin ja ei ole puomilta vierheitä enää tullut. Onneksi sain Pieksämäen radat videolle, koska yksi suurimmista oivalluksista oli mun liikkuminen. Tai siis sen puute.

Lappeenrannassa tarkoitus oli juosta kovaa. Siinä jäi sitten koira ja ohjaus huomiotta, josta seurauksena kolme hylkyä. Viimeisin yritys oli tänään Imatran kisoissa, jotka käytiin samaisessa LAUn hallissa. Tänään oli nolla jo tosi lähellä. Ekana agiradalta tuloksena kymppi. Yksi rima tuli alas ja sitten keinulta vitonen. Viekas taisi hypätä vähän ennen kuin keinu oli maassa. Ei se onneksi mikään paha lentokeinu ollut. Miä tein vielä persjätön keinun jälkeen, joten en ihan nähnyt mitä siinä tapahtui. Sivusilmällä vain näin tuomarin käden nousevan. Muuten aika kivaa menoa. Tosin LÄHTÖ! Voi luoja alkaa mennä hermot tohon varastamiseen. Sen takia se rima varmaan tippuikin, kun jouduin tekemään hätäratkaisun alun ohjauksessa ja Viekas hyppäsi sen hypyn minua päin. Aika oli ihan hyvä, kolmanneksi nopein kuitenkin etenemällä 4.56. Oli kiva saada viimein vertailukelpoinen aika, nyt tiedän, että meillä on mahiksia taistella kärkisijoista. ;)

Sitten hypäri, voi rähmä mitä menin tekemään! Onnistuin hyllyttämään toiseksi viimeisellä hypyllä. Ja nolla siis alla. Voin kertoa, että pikkaisen ketutti. Ketuttaa. Edelleen. Siihen mennessä olin taistellut viiden valssin pyöritykseksi suunnitellun kohdan kahdella valssilla ja jollain epämääräisillä heitoilla ja pistin Viekkaan kepeille täysin typerästi. Mahtiotus kuitenkin korjasi mun sohlausta ja haki kuin hakikin kepit oikein. Sen jälkeen riemu jo tulvi mun sisällä, koska tosiaan kaksi hyppyä oli enää jäljellä. Niinpä, vain kaksi hyppyä. Miä en oikeestaan tiiä mitä siinä tapahti. Muistan vaan seisovani lamautuneena sen toiseksi viimeisen hypyn kohdalla ja Viekas oli vissiin melkeen mun kintussa kiinni. No parhaimmat kolmosen kisat tähän asti joka tapauksessa. Tosin toi lähdön varastaminen on pahenemassa. Mun on varmaan pakko taas uhrata joku startti sen harjoitteluun. Nyt me keskitytään pari viikkoa treenaamiseen ja sitten katellaan uudestaan. :)

Aamuteknaria

Ollaan käyty hallilla nyt parina aamuna vetämässä lyhyet tekniikkatreenit aiheina niisto, nopea käännös ja sivuetäisyys kepeille. Niistossa Viekas tulee aluksi aika pahasti päin, mutta muutaman lyhyeltä etäisyydeltä tapahtuvan toiston jälkeen ollaan saatu onnistuneita suorituksia vauhdin kanssa myös. Niistossa oon käyttäny suhinaa, josta on tarkoitus tehdä eräänlainen hidastuskäsky Viekkaalle.

 Nopea käännös alkaa myös sujumaan koko ajan paremmin. Siinä mulla on käskysanana terävä ja kova "bing" (Ole hyvä vaan Heidi. Mietit vaan Chandleriä ennen käännöstä, niin kyllä se sieltä tulee. :)). Viekas kääntyy jo aika hyvin siivekkeen lähelle. Riippuen tosin mun omasta jalkatyöskentelystä. Mutta silti hienoa huomata, että siinä on tapahtunut edistystä.

Sivuetäisyys kepeille tuottaa paljon haasteita. En voi vielä irrota siivekkeen taakse, koska Viekas luulee, että jatketaan sinne ja jättää loput kepittelemättä. Pikkuhiljaa pitää vaan kasvattaa etäisyyttä ja palkata eteenpäin. Eiköhän se siitä lähde paranemaan.

Jatpailuissa tais tulla tuplahylyt molemmilta radoilta. Kun piti mennä putkeen mentiin aalle ja päinvastoin. Mun tavoite olikin vaan yrittää juosta kovaa. Onnistuneet lähdöt, kontaktit ja kepit lämmitti kuitenkin mieltä. Nyt kun vielä oppisi juoksemaan kovaa ja ohjaamaan samalla niin tuloksiakin voisi olla odotettavissa.

Pieni lisäys edelliseen

Yritän tässä vääntää espanjan sanastotyötä, mutta samalla pyörittelen eilistä koulutusta mielessäni ja katselen videoita yhä uudestaan. Tuli vielä mieleen yksi juttu Viekkaan hyppäämisestä. Kun olen pannut merkille, että Viekas hyppää kauhean pitkälle, niin kysyin siitä sitten Harrilta. Se johtuu kuulemma palkkauksesta. Nyt pitää ruveta tekemään sitä mitä itse asiassa jo aloittelin ennen Viekkaan juoksujen alkamista. Eli palkkaamaan koiraa siivekkeen lähelle ja jatkaa meidän kokoavan käännöksen harjoittelua.

Jalat töihin!

Takana on taas kaksi agilityn täyteistä päivää ja on aika selonteon. Keskiviikkoiltana oli harkat, jossa vedettiin päällejuoksuslalomia kuin tilauksesta. Saatiin varmaan kymmenen kertaa juosta se läpi ennen kuin onnistui. Tai en muista onnistuiko molempiin suuntiin ollenkaan samalla kertaa. Mun jalat ei kerta kaikkiaan suostu juoksemaan tarpeeksi lähelle esteitä. Mun pitäisi luottaa enemmän Viekkaaseen ja uskaltaa vaan tehdä enemmän ja oikeasti LIIKKUA. Vaikka Viekas on ihan nopea, voisi siihen saada lisää vauhtia omalla liikkeellä. Viekkaan radanlukutaito on parantunut paljon ja se hakee esteitä tosi hyvin. Toinen tärkeä juttu, joka harkoista jäi mieleen liittyi lähtöön. Kannattaa lähteä suoraan liikkeeseen (tietysti riippuu lähdöstä, mutta yleensä), koska oman massan liikkeellelähtöön menee hetki, jolloin paikaltaan lähdettäessä jää heti jälkeen jo liikkuvasta koirasta. Täysin järkeenkäyvää, mutta eipä ole tullut ajateltua.

Eilen oli vuorossa ACEn koulutus, jota piti Harri Katainen. En ole oikeastaan ennen ollut tuommoisissa koulutuksissa ja jäi kyllä todella hyvä fiilis. Vaikka aikaa oli vain parikymmentä minuuttia per koira tuntuu, että sain siitä paljon irti. Ensinnäkin lähtö: en ole ollenkaan tajunnut, että minulla on siinä kaksoiskäsky. Sanon "tule" samalla kun nykäisen koiran lähtemään. Harri pisti minut tekemään pelkän nykäisyn ja kivasti Viekas sinkosi liikkeelle. Nyt siis tehtiin lähtö niin, että jätin koiran ja otin sen saman tien mukaan, jolloin olin itse jo liikkeessä ja ehdin tekemään alun kuvion. Meidän kohdalla koulutuksen teemaksi nousi mun jalat. Niinpä! Tiedostan niiden vajavaisen toiminnan hyvin itsekin. :) Mun piti juosta rataa ilman käsiä, jolloin huomio kiinnittyi jalkoihin. Tosi hyvä tapa kyllä treenata niiden käyttöä, kun ne ovat ainoat välineet ohjata koiraa. Opeteltiin myös ihan parilla hypyllä kääntämään koiraa pelkkien jälkojen avulla. Koiralle pitäisi alkaa kertomaan käännöstä juuri, kun sen näkee ääreisnäöllä. Ja mun pitäsi oppia joustamaan enemmän polvista.

Kontakteista tärkeimmäksi nousi sivuetäisyyden ottaminen. Koiran pitäisi kestää ottaa kontakti, vaikka liikkuisi itse sivusuuntaam. Miten ei olekaan tajunnut harjoitella sitä. Viekkaalle sivueäisyys tuotti vaikeuksia. Se jäi hurjan ylös jumittamaan. Harjoitusta siihen lisää vaan siis. Kolmosissa kontakteista pitää vähän joustaa joka tapauksessa. Kepeistä huomionarvoista oli niiden itsenäinen suorittaminen, vaikka itse liikkuisi missä. Viekas ei vielä kestänyt mun liikkumista sivusuuntaan, että oisin voinut niistää seuraavan hypyn. Myös takaaleikkaus liian jyrkällä kulmalla tuotti hankaluuksia. Keppejä pitää nyt alkaa treenata etupalkalla. Ja ottaa paljon etäisyyksiä niihin.

Yksi tärkeä juttu, jonka haluan koulutuksesta jäävän talteen oli koiran ärsykekenttä. Koirahan ei tiedä mihin sen pitäisi mennä. Seuraava este pitäisi koko ajan olla kerrottuna koiralle, joka vain reagoi siihen mitä se näkee. Koiran ärsykekentässä on yleensä samaan aikaan useita esteitä, joista se valitsee sen mihin ohjaajan linja osoittaa. Pitäisikin aina pitää koiran näkövinkkeli mielessä ja sitä kautta miettiä omaa ohjausta. Ja aina kun vaan pystyy pitää oma linja menosuuntaan ja esteen suuntaisesti. Tämän huomasin renkaalle viennissä. Heti kun oli oma linja kohdallaan, niin siinä ei ollut mitään ongelmaa. Toinen asia, mihin Harri puuttui oli Viekkaan omatoiminen kontaktien haku. Mehän ollaan tehty kontakteja niin paljon, että Viekas käy itse niillä pomppimassa makupalojen toivossa. Ennen olen aina pyytänyt sen ottamaan kontaktin myös, vaikka se on sinne itse mennyt. Harri kuitenkin käski olla välittämättä omiaan tekevästä koirasta. Nyt kun alkaa ajatella, niin se on paljon järkevämpi toimintatapa.

Kommenteista päätellen Harri kai piti meitä kuitenkin ihan lupaavana parina, mikä oli siistiä kuulla. :) Hän sanoi myös, että on kiva nähdä noin iloinen koira. Ja kun juuri ollaan noustu kolmosiin, niin kukaan ei vielä odota meiltä mitään, joten voidaan vaan nauttia agilitystä. Juuri niin me aiotaankin tehdä!

Kolme on cool!

Kolmissa peräkkäisissä kisoissa, kolmella 0-voitolla kolmosiin! Fiilis on ihan mahtava, koska itseni mun ja Viekkaan treenivuodelle asettamat tavoitteet on nyt saavutettu. Nälkä tietysti kasvaa syödessä, joten uusia tavoitteita on jo alkanut pyöriä mielessä. Ne ovat kuitenkin pitkän ajan päähän. Karu totuus tuli nimittäin vastaan kolmosen radoilla. Enää ei riitä, että antaa koiran tehdä työt; nyt pitäisi itse olla radan tasalla ja tehdä hulluna töitä koko ajan. Tällä hetkellä mun ohjaustaidot ei oo ihan kolmosen tasolla. Olen kuitenkin hyvin optimistinen ja uskon, että mun kehitys jatkuu ja ohjaustaidot paranee kyllä vielä. Pakitetaanpa hieman kertomusta kuitenkin ensin.

Meidän nollajahti jatkui 23.3. kotikisoissa. Ensimmäisenä oli hypäri, joka oli aika sutjakkaa menoa. Sain tehtyä yhden hienon (tai ainakin hienolta tuntuneen, kuvamateriaalia ei ole) saksalaisen ja Viekas haki aika vaikean keppikulman upeasti. Sama kaava jatkui kuitenkin kuin Vantaalla ja pari rimaa tuli alas. Lisäksi yksi kielto ihan lopusta, jossa mun päällejuoksu ei ollut tarpeeksi rohkea ja Viekas tuli hypyn ohi. Päällejuoksuja pitää alkaa treenailla lisää, ne on mulle jotenkin tosi vaikeita. Näistä huolimatta 15 virhepisteellä oltiin toisia. Toisena sitten agirata, joka oli alusta loppuun aika hallittua menoa. Viekas pysyi lähdön, otti kontaktit hienosti, eikä pudotellut rimoja. Tuloksena nollarata ajalla -9.31 ja sijoitus 1. Etenemä oli itse asiassa hitain meidän radoista eli 4.11 ja voitto sadasosien päässä, mutta eipä tuo haitannut. Viimeisenä vielä yksi agilityrata, jonka Viekas taas vähän varasti. Kirosin siinä, mutta päätin kuitenkin jatkaa rataa. Kontaktit ja kepit toimivat taas upeasti. Loppusuora oli enää jäljellä, kun kuulin ikävää kalketta, rimahan sieltä kolisi alas. Vitosella kuitenkin kolmas sija. Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen tähän kisapäivään. Sijoitukset yksi, kaksi ja kolme ja toka luva plakkarissa.

Pari päivää ehdittiin huilata välissä, jonka jälkeen koitti lähtö kisamatkalle Joensuuhun. Keskiviikkona matka alkoi bussilla huristellen Kotkaan ja seuraavana päivänä päästiin kyydillä Joensuuhun. Suuret kiitokset Fannylle ja aivan mielettömälle agilitytykille sheltti Noonalle reissusta! Oli ihan huippukivaa. :)  Perjantaina alkoi tositoimet Pärnävaaran koiraurheilukeskuksella. Viekas kävi jotenkin tosi kuumana ja varasti lähdön aika pahasti. Rata oli kuitenkin niin helppo, että oli ihan pakko vaan jatkaa (joo tästä on tulossa paha tapa). Oikeastaan radan alussa oli ainut vähän kinkkisempi kohta. Se ei Viekkaan varastamisesta johtuen mennyt ihan suunnitellusti, mutta oon ihan ylpeä, että sain sen pelastettua niin hyvin. Loppuradalla ei sitten muuta tarvinnutkaan kun antaa koiran tehdä hommia ja sehän teki. :) Meidän luokassa oli kymmenen koiraa ja tosi kovia menijöitä, joten tiesin, että tarvitaan nopea aika. Otin sitten kontaktit aika moisella riskillä ja jatkoin vain eteenpäin. Nollaratahan siitä oli seurauksena aika hienolla ajalla -14.64 ja ykkössija. Näin päästiin pokkaamaan serti ja ovi aukesi kohti korkeinta luokkaa.

Sertiotus poseeraa kisapaikalla autuaan tietämättömänä uroteostaan.

 Tämähän tarkoitti sitä, että loppuradat meidän piti startata kolmosissa. Pakko myöntää, että pieni pakokauhu siinä iski. En ole ikinä kisannut kolmosluokassa, pelkästään ihaillut taitavien koirien ja ohjaajien menoa. Onneksi mitään tulospaineita ei ollut. Tämän vuoden sm-kisoihin me ei enää mitenkään ehditä. Toivoin vain selviäväni hengissä. Mun onneksi rata ei ollut mikään hurjan vaikea. Viekas varasti taas lähdön ikävästi. Siitä kuitenkin selvittiin ja aika hyvin koko radasta. Yksi rima tuli alas ja lopusta muurin palikat. Muuri oli kyllä aika pahassa kulmassa, mutta ei kiva silti. Ihan ok aloitus kolmosiin siis. Se vähän harmitti, että aikaa ei radalta saatu. Sähköinen ajanotto ei ollut käynnistynyt ja en tiedä mitä käsiajalle sitten kävi. Me oltaisiin saatu uusia rata niin, että tuloksena kymppi jäisi voimaan, mutta radalta otettaisiin vain aika. Mietin sitä hetken, mutta seuraavana päivänä oli vielä kaksi rataa ja reissu oli Viekkaalle muutenkin ihan tarpeeksi rankka, joten päätin jättää väliin. Meille merkittiin sitten ihanneaika.

Lauantaina oli vuorossa kaksi kolmosten agilityrataa. Ensimmäinen rata oli tuomarin omien sanojenkin mukaan päivän vaikein. Sormi suussa seurasin maksien tekemistä radalla ja ajattelin, että en tule selviämään elävänä tuolta radalta. Pelkäsin lähtöä ja suunnittelin sen tosi typerästi. Viekas kuitenkin pysyi sen kohtalaisen hyvin, joten olisi pitänyt tehdä se eri tavalla, mun niin rakastamana päällejuoksuna nimittäin. Suurin osa teki sen niin. En kuitenkaan uskaltanut ja tein tosi typerän pakkovalssi-takaakierto-härpäkkeen. Tuhoontuomittu yrityshän se oli, jäin jälkeen ja viekas haki puomin keppien sijaan. Keskiosa radasta sujui oikeastaan tosi hyvin ja olin aika tyytyväinen siihen. Sinne mahtui onnistunut persjättö ja jaakotus (tai poispäinkäännös en oikein erota niitä vieläkään). Lopussa yksi takaakierto tuotti vaikeuksia ja jäätiin siihen vähän jummaamaan. Puomin kontaktin viekas melkein pysähtyi oli vaan koko koira siltä jo ulkona.

Viimeinen rata oli hieman iisimpi. Tosin lähtö oli taas vaikea. Olisin niin halunnut saada yhden tuloksen, että saisin nähdä meidän ajasta onko meillä mitään mahkuja. Kolmosia katsellessa tuli nimittäin aika epätoivoinen fiilis; kaikki koirat oli niin supernopeita ja ohjaajat niin taitavia. Sen takia tein lähdön taas typerästi, koska en luottanut Viekkaan pysymiseen ja aa-este oli houkuttelevasti tyrkyllä. Viekas nimittäin hakee kontakteja tosi hyvin. Karjuin Viekkaalle lähdössä niin kovaa, että meidän ainoasta radasta, joka on videolla tuli julkaisukelvotonta materiaalia.  Sitä se on kyllä mun ohjauksenkin suhteen. Vikke pysyi kuitenkin lähdössä kohtuullisesti. No alku selvitettiin kyllä, vaikka hölmön ohjauksen takia yksi rima tuli alas. Taas sama juttu: olisi vaan pitänyt ohjata se järkevästi eli tällä kertaa niistolla. Sama juttu kuin ekalla radalla; koira karkasi keppien sijasta puomille. Tai siis ei karannut vaan minä ohjasin sen sinne. Mun väärinpäinkäännös oli totaalisen väärässä kohdassa, jonka seurauksena mun linja osoitti suoraan puomille. Olin kyllä rataantutustumisessa suunnitellut sen hypyn lähelle, mutta en sitten ehtinytkään sinne. Johtui osittain siitä, ettei Viekas pysähtynyt aalle. Jarrutti kyllä komennolla vähän. Ja jos meillä olisi juoksukontaktit, niin puomi olisi ollut täydellinen. Mutta kun ei ole. No omaa syytä se vain on, kun olin edellisenä päivänä liian lepsu niiden kontaktien kanssa. Nyt vaan tosi paljon palauttavaa kontaktitreeniä peliin, niin eiköhän se siitä. Kisoissa ne on joka tapauksessa pakko ottaa aika lujaa. Ei kukaan nimittäin enää kolmosissa niillä paljon pysähdellyt. Ei ole meilläkään siihen varaa. Täysin käsistä ne ei kuitenkaan saa riistäytyä.

En halua liikaa stressata noista kolmosen radoista kuitenkaan, vaan nauttia täysillä meidän saavutuksista. Radoille ei enää saa lähteä sillä asenteella, että kunhan ei tulisi hylkyä. Ei mitään nöyristelyä, vaan täysillä vaan niinkuin tähänkin asti. Ei se koira tiedä minkä luokan radalla se on menossa. Kaikki on minusta kiinni. Nyt vaan paljon ohjaustekniikka treeniä ja asenne kohdalleen. Meillä on nyt aikaa, haluan todella nauttia kolmosissa kisaamisesta ja haastavista radoista. Tällä asenteella mennään lauantaina Pieksämäelle.

Tällä asenteella Viekas oli kahden päivän matkustuksen ja kahden rankan kisapäivän jälkeen.

Second Class Hero(es)

Sitä Vikke todellakin viime viikonloppuna oli! Sunnuntai-iltana palattiin Jyväskylään väsyneinä, mutta iloisina. Meidän pääkaupunkiseudulle suuntautunut kisareissu oli aika kaksijakoinen, sillä tuomisina oli kolme hylkyä, yksi kymppi ja kyllä, eka LUVA! Lauantaina käytiin Vantaalla juoksemassa agirata ja hypäri. Viekas varasti varsinkin agilityradan aika pahasti, mutta siihen se ei kuitenkaan kaatunut. Minä nimittäin onnistuin saamaa koiran väärään päähän putkea aalta, jossa se odotti nätisti kontaktilla. Radan jälkeen lähinnä nauratti oma typeryys. Muuten oli oikein kivaa menoa. Hypärin lähtö oli vähän parempi, kun karjuin Viekkaalle kovempaa. Hypärin ohjaukseen olin aika tyytyväinen, mutta pari rimaa tuli kuitenkin alas. Pitää vain hyväksyä, että on rimaherkkä koira, vaikka kyllä omaa ohjausta pitäisi myös miettiä sen kannalta.

Sunnuntaina oli vuorossa kolme rataa Kirkkonummella. Heti ekalla agiradalla juostiin nolla ajalla -9.06. Sitten piti vielä jännittää kisa loppuun, sillä koiria oli vain 5, joten luva oli jaossa vain voittajalle. Piinaavia nää kakkosluokan säännöt. :) Meidän tulos oli kuitenkin ainut nolla, joten eka luva oli tosiasia. Seuraava rata olikin sitten täysi pannukakku. Viekas pudotti riman, jonka jälkeen mun valssi totaalisen myöhässä ja koira puomin sijasta aalla. Viimisenä oli vielä hypäri, joka kaatui mun surkeaan takaavienti yritykseen. Mun yläkroppa lähti siihen jotenkin, mutta jalat jäi osoittamaan suoraan hypylle, joten koira toimi täydellisen oikein ja hyppäsi hypyn normaalisti. Pitää alkaa kiinnittämään huomiota jalkoihin enemmän. Ne jotenkin unohtuu helposti, vaikka niitähän pieni koira eniten lukee, ei se ala pälyillä ylöspäin katsomaan mitä minä huidon. Tajusin myös, että Viekas hyppää kauhean pitkälle. Hyppy lähtee ihan hyvästä kohdasta, mutta jatkuu aika pitkään, jolloin kaarrokset myös helposti pitenee. Toki ohjaamisella on suuri vaikutus, mutta pitää katsoa, jos asialle saisi tehtyä jotakin. Joka tapauksessa koira toimi upeasti, pysyi lähdötkin nätisti. Nyt kun saisi vielä oman pään kestämään. Tärkeintä oli kuitenkin se, että meillä oli ihan sairaan hauskaa!

Keskiviikkona harkoista jäi päällimmäisenä mieleen se, että mun valssit on kertakaikkisen surkeita. Jos joku nyt tuijottais mun ikkunasta, luulis varmaan, että mulla ei oo kaikki palikat ihan kohdillaan. Pyörin nimittäin ympäri asuntoa valssia harjoitellen. Vain kolme askelta, mutta silti pirun vaikeaa!

Jäisiä tunnelmia

Nyt kun meiltä on evätty agilityhallilla käynti joksikin aikaa, niin me vietetään paljon aikaa jäällä ja haukkiksessa liikkuen. Siellä Viekkaan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu lintujen hätyyttely ja heittokelpoisen kepin etsintä. Kepin metsästys on vaativaa puuhaa, joka vaatii taitoja. Tässä kuvasaldoa tämän aamun vaihteeksi aurinkoiselta retkeltä.

Täydellisen kepin metsästys:

1. yritys: Eka risu mikä vastaan tulee "kato mitä mä löysin!"

2.yritys: "No nyt ei varmana mee poikki ekalla purasulla!"

"Hei come on, oikeella puruotteella tää on ihan heitettävä peli"

3. yritys toden sanoo ainakin tällä kertaa "Nyt jos ei jumalauta kelpaa ni ei oo mun vika!"

"Hähää mitäs tähä sanot; täydellinen keppi, oikea pituus ja sopii suuhun kuin tokokapula konsanaan."

Lopulta päättyi hyvin tämäkin tarina: luminen, mutta onnellinen.

 Pohdinnan paikka


Juoksutauko alkaa pikkuhiljaa olla kärsitty ja on aika suunnata ajatukset uuteen jaksoon ja kakkosen haasteisiin. Ekat treenit on keskiviikkona ja meitä pyydettiin pohtimaan muutamia juttuja sinne. Viekasta en vielä uskalla ottaa mukaan, mutta menen itse paikalle. Joten saman tien voin miettiä tulevaa näiden kysymysten kautta tänne blogiin.

 1. Lähtötasonne: kuinka pitkään olette harrastaneet tämän koiran kanssa? Oletteko kilpailleet, millaisin tuloksin? Millainen koirakko olette? Millainen on koiranne esteosaaminen, onko jotain esteosaamiseen liittyviä asioita joita minun tulisi kouluttajana tietää? Millaiseksi koet koirasi vireen agilityssä?

Ollaan harjoiteltu Viekkaan kanssa yhdessä viime syksyn alusta lähtien eli verrattain lyhyen aikaa. Kilpailtu ollaan ihan vähän pidempään. Tulokset ovat olleet vaihtelevia, mutta painottuneet hylkypuolelle. Pari nollaa ollaan onnistuttu kalastamaan, joiden ansiosta siis ollaan tällä hetkellä kakkosluokassa. Esteosaaminen, hmm, periaatteessa Vikke handlaa kaikki esteet, mutta ongelmia tulee välillä. Välillä tuntuu, että ollaan vain edetty ongelmasta toiseen. Ensiksi kävin käsiksi rimojen pudotteluun, ihan konkreettisisti kantamalla koiraa ulos hallista. Sen jälkeen piti korjata kontakti ongelmat ja uusimpana kamppaillaan lähdöstä karkaamisen parissa. :) Nyt toivon, että suurimmat ongelmat ovat takanapäin, mutta uusia tulee varmasti. Agility vain on sellaista; aina on jotain korjattavaa. Se on mielestäni osaltaan sen suola. Mutta kouluttajalla tärkeitä tietoja ovat varmasti ne, että nuo ongelmat edelleen kummittelevat taka-alalla eli rimat putoilevat välillä ja kontaktit eivät ole varmalla pohjalla. Renkaan Viekas on joskus hypännyt välistä, aika harvoin kuitenkin. Ja ai niin, muurin palikat saattaa tippua herkästi. Koirakkona me ollaan varmaan ihan kiva ohjattava. Molemmat tehdään hommia täysillä ja rakkaudesta lajiin. :) Viekkaan vire on siis korkea. Se ei tosiaan väsy helposti, vaan agility on sille the juttu.

 2. Mitkä ovat teidän vahvuutenne? Mitkä ovat sinun vahvuutesi ohjaajana? Missä koirasi on erityisen hyvä, mistä se palkkaantuu lajissa?

Meidän vahvuutemme on juuri tuo edellämainittu: kova motivaatio treenata, oppia uutta ja parantaa meidän suoritusta (en tiedä yhtyykö Viekku tohon viimeiseen ). Mun vahvuuteni ohjaajana on kyky ja halu kehittymiseen ja urheilullisuus. Viekas on erityisen hyvä lukemaan ohjausta ja etenemään (en tarkoita tällä etenemistä agility terminä, siinä on kyllä puutteita, vaan yleisesti radan tekemistä). En osaa sanoa mikä olisi Viekkaan lempparijuttu, sille tärkeintä on mennä lujaa eteenpäin. Näin ollen pahin rangaistus on myös radalta poistuminen. Se on tosi ahne, joten namit toimivat palkkana. Lelu myöskin.

 3. Tavoitteenne: mitkä ovat tavoitteenne tälle puolelle vuodelle? Missä toivotte olevanne vuoden päästä. Millaisia asioita tällä jaksolla tulisi tapahtua, että tavoitteet olisi mahdollista saavuttaa. Toivon vastaukseksi konkreettisia asioita.

 No niin, nyt päästään asioihin, joita olen pohtinut viime aikoina paljon. Olen erittäin kilpailunhaluinen ihminen, minulla on tapana asettaa utopistisia tavoitteita. Tai ainakin haaveilla niiden toteutumisesta. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että tämä ei välttämättä tuota niitä. Jotta itseluottamus ja taito syntyisi pitää ensin tehdä oikeita asioita ja sitä kautta hankkia niitä. Ei niin päin, että jos vain olisi enemmän itseluottamusta ja taitoja, me oltaisiin jo kolmosissa. Alun perin  asetin tavoitteeksi olla kakkosissa ennen joulua ja kolmosissa ennen kesää. Nythän kävi niin, että tuo ensimmäinen tavoite toteutui vasta joulun jälkeen. Olen kuitenkin päättänyt pysyä tavoitteissani; ennen kesää meidän pitäisi olla kolmosissa. Suhtaudun siihen kuitenkin eri tavalla. Samalla haluan painottaa tavoitteitani arvojen tasolla: mitä haluan agilitystä? Haluan nauttia ja pitää kivaa ja uskon, että nämä ovat myös Viekkaalle tärkeitä asioita. :) Lisäksi haluan kehittyä ohjaajana. Ennen olen suhtautunut esimerkiksi kisaamiseen siltä kantilta, mitä haluan tulokseksi. Nyt aion keskittyä siihen, että se on hauskaa. En usko tämän vaikuttavan kisoissa menestymiseen millään tavalla. Jos vaihtoehdot ovat seuraavat: A) Minulla ei ole hauskaa, eikä menestystä tule tai B) Minulla on hauskaa, eikä menestystä tule, niin kummankohan valitsen mielummin? Tai toisaalta A) Minulla ei ole hauskaa ja menestystä tulee tai B) Minulla on hauskaa ja menestystä tulee. Kaikissa skenaarioissa valitsen mieluummin vaihtoehdon B.
Toinen tavoite on siis kehittyä ohjaajana. Haluan oppia erityisesti erilaisia ohjauskuvioita paremmin sekä radanlukutaitoa. Sillä ei ole mitään iloa osata tehdä täydellistä jaakotusta tai saksalaista, jos ei osaa käyttää niitä oikeissa kohdissa. Tai toisaalta olla käyttämättä. Minua ärsyttää suunnattomasti, että en näe radalla, miten esim. vekki tiettyyn kohtaan ohjaa koiran suunnan seuraavalle esteelle, eikä väärälle.
Mitä konkreettista pitäisi tapahtua, että me saavutetaan tavoitteet? Mun pitää oppia hallitsemaan mun kisajännitystä. Uskon pystyväni tähän mm. hyväksymisen ja mindfullnessin avulla. Kontaktien pitää pysyä varmoina, mutta nopeutua. Mun pitää kehittyä ohjaajana. Käännösten tulee nopeutua, mutta rimojen pysyä ylhäällä. Mitäs vielä? Viekkaalle pitää opettaa vaikeampia keppikulmia. Nämä nyt ensi hätään.
 Vuoden päästä Viekkaan omistaja kerää Sm-nollia Viekkaan kanssa. ;)

4. Toiveenne minulle kouluttajana, toivotteko selkeitä kotiläksyjä, ohjaajan fysiikkatreenejä, kisatilanteen treenaamista tms.

Kaikkea! Läksyjä, joo! Fysiikkatreenejä, joo! Kisatilanteen treenaamista, varsinkin joo! Toivon rehellistä palautetta ja neuvoja ja vinkkejä.

Nollanhuuruinen lauantai!

Me tehtiin se! Vihdoinkin kova työ palkittiin. Oltiin tänään siis kotikisoissa ja noustiin kakkosluokkaan. Tänään toimi kaikki, tarpeeksi hyvin ainakin. Viime kisoissa poistin Viekkaan ensimmäiseltä radalta sen otettua varaslähdön. Toisen startin se sitten pysyikin. Tänään pysyi heti ensimmäisellä. Alan olemaan yhä vakuuttuneempi siitä, että radalta poisto toimii Viekkaan kohdalla hyvin moneen asiaan. Kontaktit oli toisen radan (joka juostiin nollakoirana) aata lukuunottamatta erinomaiset. Aikaa niillä tosin paloi, joten kakkosissa täytyy kyllä ruveta nopeuttamaan niitä. Mutta tänään se ei haitannut. Oltiin toisia ajalla -10.56.

Mun jännittämiseen olen keksinyt muutamia rentoutusjuttuja. Yksi tärkeä on musiikin kuuntelu. Se jotenkin saa ajatukset pois kilpailusta juuri sopivasti. Sitten olen käyttänyt muutamaa mindfulness- harjoitetta. Muutenkin yleinen asennoituminen on nyt positiivisempaa. Ja luotan koiraan yhä enemmän, mitä enemmän treeniä tulee taakse. Nyt kakkosissa ja varsinkin kolmosia ajatellen aika tulee olemaan ratkaisevassa roolissa. Minun pitäisi saada käännökset nopeammiksi. Lisäksi ollaan vähän aloitettu harjoittelemaan nopeaa käännöstä. Ideana on, että tietyn sanan kuullessaan Viekas keräisi itsensä hypyn päällä ja kääntyisi mahdollisimman nopeasti. Toinen juttu työn alla on niisto, sillä Viekas ei vielä osaa sitä.

Nyt odotan kauhulla Viekkaan juoksujen alkamista, sillä haluan päästä kokeilemaan kakkosen haasteita. :)

Pari kuvaa otuksesta

Käsistä karkaavat

Nimittäin koira ja sitä myötä haaveet kakkosiin noususta. Päivitysinto ei ole päätä hivellyt viime aikoina. Tämä johtuu rehellisesti sanottuna siitä, että ei olla edistytty siihen tahtiin kuin olisin halunnut. Ongelmia piisaa ja kisamenestys on heikkoa, tai siis sitä ei ole. Mutta omalta osaltani on typerää toimintaa antaa sen vaikuttaa blogin kirjoittamiseen. Tämähän on minua varten. Tänne oli tarkoitus kirjoittaa, että pysyn kartalla missä mennään ja saisin talteen kaikki opit mahtavilta kouluttajilta. Oikeastaan olen tajunnut, että koko agilityni kaipaa asenteen muutosta. Ei ole mitään järkeä ravata kisoissa toivoen, että se nolla sieltä putkahtaa, kun ongelmat ovat ilmeiset. On lähdettävä liikkeelle ratkaisukeskeisesti ja oikeasti tehtävä niille ongelmille jotakin. Luulisi olevan aika simppeli juttu, mutta yllättävän kauan sen hoksaaminen minulta kesti.

Tänään palattuani möllikisoista Saarijärveltä mukaani ei tullut palkintoja, vaan jotain paljon parempaa: uutta ymmärrystä. Luulisi psykologian opiskelijan ymmärtävän kuinka suuri merkitys henkisillä asioilla on jutussa kuin jutussa. Agility ei ole mikään poikkeus. Otetaanpa tähän havainnollistamaan minun tyypillinen kisareissuni. Herätyskello soi piinaavan aikaisin. Herääminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, sillä tiedän minne olen menossa. Unikin on ollut jotenkin erilaista, ei niin syvää kuin normaalisti. Laitan kamppeet kasaan, käytän koiran lenkillä (joka jäisi vielä mielummin köllimään, eikä ota vielä mitään stressiä) ja tarkasta rokkarin ja kisakirjan miljoonaan kertaan. Ajan kisapaikalle ja olen aika ajoissa perillä. Käyn ilmoittautumassa, jossa työntekijät kenties vitsailevat koiran nimestä ja toivottavat onnea (minä mietin, että sitä todella tarvitaan). Viekkaan tajuttua missä se on, alkaa sen kiihtymystaso nousta oman jännitykseni kasvun antaessa siihen lisäpontta. Vien koiran autoon ja menen katsomaan rataa. Ajatukseni ovat tämän tyylisiä: Voi ei mikä alkusuora, Viekas karkaa lähdöstä ja hyppää varmana puomin kontaktin, kun miä en ehdi sinne. Miksi siellä pitää olla muuri. Onneksi ei ole keinua. Tällä radalla meillä on mahiksia nollaan.

Rataantutustumisessa yritän olla järkevä ja miettiä parasta tapaa ohjata Viekasta. Todellisuudessa kuitenkin keskityn lähinnä radan muistamiseen ja saatan jopa matkia muiden ohjauskuvioita. Sitten koira autosta ja "keskittymään" omaan suoritukseen. Eli teen Viekkaan kanssa jotain lämppä kuvioita ja otan kontaktia siihen eli syötän sille nameja. Oma jännitykseni sen kun kasvaa ja koira aistii sen. Radan lähellä se vetää sinne päin ja käy jo päänsä sisällä aika kovilla kierroksilla veikkaan. Sitten lähtö. En saa enää ilman nameja mitään kontaktia Viekkaaseen, vaan minun on pakko vain ottaa hihna pois, laittaa Viekas maahan ja sanoa mahdollisimman vakuuttavasti paikka. Sitten kävelen pois ja koira tekee niin kuin se on oppinut tämmöisessä tilanteessa tekemään eli säntää matkaan. Yleensä seuraavan esteen ohi. Ja kontakteilla se ei pysähdy, koska minä olen epävarma ja käyttäydyn eri tavalla. Mun ohjaamisesta ja liikkumisesta tulee tosi kankeaa ja epämääräistä. Tuloksena on useimmiten hylky. Radan jälkeen mieletön pettymys valtaa mielen ja päätän, että ensi kisoissa se nolla sitten tulee. Ja seuraavissa kisoissa tämä kaikki toistuu. Impressive, most impressive, but you are not in the second class yet. Siis todella typerää touhua.

Ongelmat ovat siis suuresti psykologisia. Fakta on kuitenkin se, että kokonaan jännittämistä en tule saamaan pois. Koiran on siis opittava käyttäytymään eri tavalla mun jännittämisestä huolimatta. Tällä hetkellä suurin ongelma on lähdöstä karkaaminen. Tänään oli tarkoitus harjoitella juuri sitä Saarijärvellä. Osallistuttiin kaikkiin luokkiin eli kilpaileviin, mölleihin ja tosimölleihin. Kilpailevat oli ekana. Ehdin kävellä pari metriä, kun Vikke ampaisi liikkeelle. Pois vaan radalta. Kävi niin hyvä tuuri, että oltiin ainoa medi, joten saatiin uusinta heti perään, ei tarvinnut edes koiraa kiinnittää välissä. Ja uudessa startissa se pysyi. Molemmilla mölliradoilla myös, vaikka näyttikin kytevältä raketilta, joka räjähtää hetkellä millä hyvänsä. Yleisesti Viekkaalle on toiminut radalta poisto, koska se on pahin rangaistus sille. Tarkoitus olisi tehdä tämä myös virallisissa kisoissa.

Kontaktit ovat oma stoorinsa, johon en enää jaksaisi mennä. Lyhyesti harkoissa toimivat upeasti, kisoissa ei niin upeasti. Tässä tullaan taas tähän henkiseen puoleen, josta nekin ovat kiinni. Möllikisoissa Viekas otti puomin kontaktin, mutta aalta loikkasi. Tosin molemmilla kerroilla aalla se hyppäsi heti itse takaisin, varmaan pelkäsi, että minä kannan sen pois. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hylkyhän siitä tulee, mutta toisaalta se oli edes yritys ottaa ne kontaktit ja toivottavasti merkki niiden ehdottomuuden tajuamisesta.

Loppuun haluan saada positiivisen vireen. Pitää siis todeta, että vaikka tämä kertomus on aika tylyä luettavaa, ei meidän taival pelkkää alamäkeä ole. Ollaan kuitenkin kehitytty myös. Takaakierto sujuu aika hyvin ja alan pikkuhiljaa päästä kärryille vikkelän otuksen ohjaamisesta, ainakin harkoissa. Nyt opetellaan niistoa ja pitäisi alkaa myös keskittymään Viekkaan hyppäämiseen. Tällä hetkellä se ei hyppää tarpeeksi taloudellisesti, vaan kaarroksista tulee välillä loivia. Toki tämä on myös ohjauksen vajavaisuudesta kiinni. Päivitettävää riittää vielä, mutta nyt on käytävä nukkumaan.